Puolimatkassa
No niin, nyt tulee kolmen ja puolen viikon uskomattoman hienon reissun tarinat yhdellä kertaa. Tulee olemaan pitkä juttu, joten käykää jääkaapilla ja vessassa tässä vaiheessa :)
Eli lensin torstaina helmikuun ensimmäisenä päivänä Bangkokiin, rendez-vouasin Marian ja vietimme kaksi päivää nähtävyyksiä kierrellen, shoppailen ja matkaa suunnitellen. Toisena päivänä kävimme syömässä siistissä ravintolassa (ei mikään katukoju) ja menimme mani- ja pedikyyreihin. Hoidon loppuvaiheessa Maria alkoi voimaan hieman pahoin, viipyi naistenhuoneessa ja tuli vartin jälkeen ulos punaisen silmän kanssa. Kirjaimellisesti. Oksan paine oli ollut niin kova, että Marian silmästä oli kokonainen verisuoni katkennut. Lopun matkaa Marian silmä oli puoliksi punainen ja sai päivittäin ansaittua huomiota tutuilta ja tuntemattomilta.
Lauantai-iltana lähdimme Bangkokista yöjunalla Nong Khaihin, Koillis-Thaimaaseen Laosin rajan tuntumaan. Thaimaan yöjunat ovat tuttua kauraa, joten matka meni odotetusti. Junan ilmastointi vaan oli melkoisen tehokas (lue: junat ohutta ruostunutta ja reikäistä terästä), joten hieman tuli vilu yöllä.. Kylmästä huolimatta nukutti hyvin ja aamulla olimme valmiita rajan ylittämiseen. Otimme asemalta tuk tukin Thaimaan rajalle, rajalla kiskan takana hienot passikuvat viisumeita varten ja minibussin Laosin rajalle. Laosin rajalla ihmeteltiin kun eri kansallisuuksille oli erihintaisia viisumeita (suurin osa EU-maiden viisumeista oli $35). Viisumit myönnettiin rajalla ja odotteluun meni reilu tunti kaikenkaikkeaan. Sitten dollari tullivirkailijalle ja Laosissa oltiin.
Rajalta oli 22 kilometriä Vientianeen, mitkä menivät rattoisasti tuk tukin kyydissä parin kanukin kanssa. Bangkok ja Vientiane olivat muuten reissulla ainoat paikat, joihin varasimme majoituksen etukäteen, muualla vain kuljimme guest housesta toiseen vapaita huoneita etsiessä (yleensä heti ensimmäisessä oli tilaa). Vientianessa vietimme sunnuntain kierrellen keskustaa ja jatkoyhteyksiä järjestellen. Maanantaina vuokrasimme polkupyörät ja kiersimme nähtavyyksiä. Oli jännää sotkea mummopyörillä pääkaupungin liikenteen seassa. Vientiane oli onnistunut hyvin säilyttämään pikkukaupungin tunnelman ollakseen 6,5 miljoonan asukkaan maan pääkaupunki. Mutta tunnelma tulee varmasti muuttumaan kun turistimäärät alkavat kasvamaan ja Laos alkaa länsimaistumaan. Maanantai-ilta meni Lao Beeria juoden ja auringonlaskua ihaillen Mekongilla. Yötä vasten lähdimme etelään Pakseen VIP-bussilla.
Bussimatka meni leppoisasti nukkuessa. Yöjuna Nong Khaihin ja yöbussi Pakseen olivat ainoat matkat reissun aikana, jotka onnistuimme taittamaan yöaikaan. Muuten jouduimmekin käyttämään kallisarvoisia lomapäiviä siirtymiseen paikasta toiseen (siinä tuhlaantui 4-5 päivää, tai no tuhlaantui ja tuhlaantui, nähtiinhän me hienoja maisemia :D). Paksesta menimme paikallisbussilla Mekongin rantaan neljässä tunnissa. Paikallisbusseilla matkustaminen oli hauskaa Laosissa ja Kambodzassa, kun niissä busseissa vasta maisemia näkyikin. Busseissa pyörii telkkareissa karaokevideot: Laosissa videoissa näytettiin hidastettuna kun naiset koskettelevat ja heittelevät eestaas hiuksiaan, mutta Kambodzassa videoissa oli jo tarinoita, kolmiodraamoja jne. Syrjäisimmillä seuduilla kanssamatkustajat eivät osanneet päättää, kumpi oli jännittävämpi näky - televisio vai valkoiset ihmiset.
Busseissa myös syötiin koko ajan ja jokaiselta pysähdyspaikalta ostettiin lisää syötävää. Menuun kuuluivat mm. keitetyt maissit, kananmunat, tuoreet hedelmät, riisi sekä marinoidut ja rapeaksi paistetut pikkuravut (tai isot hämähäkit, ei voi olla varma). Ruoanjämät ja roskat heitettiin tietysti bussin lattialle tai käytävälle (eikä sen ruoan mukana tulleeseen muovipussiin), jotta kanssamatkustajien olisi sitten kiva poistua bussista kävellen kananmunankuorilla ja hämähäkinjaloilla. Joskus banaaninkuoret ja muovipullot heitettiin ulos auton ikkunasta. Laosissa ja Kambodzassa oli tienvierustat täynnä roskia. Se näky ja haju oli aivan uskomaton. Ja kun haju kävi sietämättömäksi, roskat hävitettiin polttamalla. Koko ajan jostain tuli savunhaju tai silmiä kirveli. Me yritimme näyttää hyvää esimerkkiä keräämällä kaikki roskamme roskapussiin ja laittamalla ne ensimmäiseen roskakoriin, mikä tuli vastaan.
Paikallisbussin jälkeen menimme 15 henkilön porukalla long tail -veneellä Mekongia pitkin Don Detin saarelle. Don Det oli ihanan pieni leppoisa saari, jossa reppumatkailijat ja paikalliset elävät sulassa sovussa. Saarella oli vain kourallinen guest houseja ja meno sen mukaista - täydellisen rauhallista ja rentoa. Maria vietti lopun tiistaista nukkuen ja mä vietin sen ympäri saarta kävellen ja nauraen kohtaamisille paikallisten lehmien, kanojen ja sikojen kanssa. Keskiviikkona vuokrasimme polkupyörät ja pyoräilimme sekä Don Detin, että naapurisaaren, Don Khonin ympäri. Don Khonilla näkyi hienoja koskia, rantoja ja se surullisen kuuluisa kolmen kilometrin kivitie. Kivitien päässä olevalta rannalta piti nähdä harvinaisia valkoisia delfiinejä, mutta eihän siellä tietenkään mitään näkynyt. Meiltä loppui vesi ja paluumatka nyrkin kokoisten kivien yli vaihteettoman pyorän tyhjillä renkailla ajaen oli yhtä tuskaa. Loppuilta pitikin sitten toipua riippumatossa.
Torstaiaamuna lähdimme long taililla mantereelle ja siitä minibussilla Kambodzan rajalle. Matkaa rajalle oli vain parikymmentä kilometriä, mutta matkaan meni yli tunti, sillä raja oli keskellä metsää kapean hiekkatien päässä. Olimme hankkineet Kambodzan viisumit etukäteen Vientianesta, sillä Laosin ja Kambodzan raja ei ole virallinen kansainvälinen rajanylityspaikka, eikä sieltä siksi pitänyt saada on-the-spot-viisumeita. No, olisihan sieltä sitten saanut ja vielä puolet halvemmalla. Dollarit virkailijoille molemmin puolin rajaa ja matka jatkui päällystettyä tietä pitkin VIP-bussilla, joka tällä kertaa olikin minibussi (VIP-bussilippuja myytiin joka paikassa ja oli ihan sattumaa, pääsiko kaksikerroksiseen ilmastoituun bussiin, jossa näytettiin leffoja ja tarjoiltiin ruokaa vai minibussiin, jossa istuttiin polvet korvissa ilmastoinnin reistaillessa). Tässä vaiheessa päivää mulla oli jo kova kuume, joka oli ilmoitellut tulostaan edellisillasta lähtien. Päivän matkustaminen tuntui aivan käsittämättömän raskaalta, kun palelin yli 35 asteen helteessä ja illalla olinkin puolikuollut Phnom Penhiin päästyämme.
Perjantaina kuume jatkui ja osoitin todellista turnauskestävyyttä, kun menimme käymään Cheoung Ek Killing Fieldseillä ja S21-vankilassa. Oppaan kertomukset lisäsivät vain pahoinvointiani, sillä on vaikea uskoa, saati sitten ymmärtää, miten kolmessa vuodessa hallinto voi murhata kolmasosan maan kansalaisista. Khmer Rouge kaappasi vallan 1975 ja halusi luoda sosialistisen maanviljely-yhteiskunnan, jossa kansalaiset eivät ajattele liikaa. Kaikki koulutetut ihmiset perheineen (jotka saatiin kiinni - yli 80%) vangittiin, kidutettiin ja murhattiin, koulut ja sairaalat suljettiin, kaikenlainen median toiminta kiellettiin ja ihmiset siirrettiin kaupungeista pakkoleireille maata viljelemään. Jokainen kambodzalainen on menettänyt sosialismille sukulaisia ja oli uskomattoman hienoa nähdä, miten kambodzalaiset olivat onnistuneet luomaan yhteiskuntansa ja identiteettinsä uudelleen sellaisten kauheuksien jälkeen. Kambodzassa ja Laosissa ihmiset oli todella ystävällisiä, mukavia ja kiinnostuneita muun maailman menosta.
Lauantaiaamuna jatkoimme matkaa Siem Reapiin, jonka tuntumassa sijaitsevat Angkorin temppelit ja kaupunki. Angkor rakennettiin 800-1200 -luvuilla ja jäi pian sen jälkeen luonnon armoille. ”Kadotettu kaupunki” löytyi viidakosta uudestaan 1800-luvun lopulla ranskalaisten luonnontieteilijöiden toimesta. Temppelit ja kaupunki kunnostettiin eurooppalaisten johdolla, mutta Khmer Rougen aikaan (kun ulkomaalaiset ajettiin ulos Kabodzasta) temppelit jäivät taas heitteille ja kunnostusta jatkettiin vasta 80-luvun loppupuolella.
Palkkasimme Siem Reapissa tuk tuk -kuskin, Chanin, kolmeksi päiväksi kuskaamaan meitä ympäri temppeleitä. Chan oli tosi mukava ja puhui hyvää englantia. Hän kertoi olevansa ainoa heidän perheestä, joka tienaa rahaa. Vanhemmat ovat liian vanhoja työntekoon ja pikkuveli on vielä lukiossa. Perhe yrittää säästää rahaa, että saavat ostettua veljellekin tuk tukin. Chan sanoi viimeisenä päivänä toivovansa, että hänen kaikki asiakkaansa olisivat yhtä ystävällisiä kuin me olimme hänelle olleet.
Kävimme lauantaina katsomassa auringonlaskua ja sunnuntaina auringonnousua temppeleillä. Varsinkin auringonnousu oli todella kaunis Angkor Watilla. Angkor Wat on maailman suurin uskonnollinen rakennus ja se olikin maineensa veroinen – todella iso, majesteetillinen rakennus. Oma suosikkini oli kuitenkin Ta Prohm, joka on jätetty samaan kuntoon kuin se oli silloin kun ranskalaiset sen löysivät. Monin paikoin oli kylttejä sortumisvaarasta ja vanhojen puiden juuret olivat vallanneet suurimman osan temppelistä. Parhaiten Angkorista jäi kuitenkin mieleen ne japanilaiset ja kiinalaiset turistiryhmät, jotka liikkuivat yhdessä kuin liimattuina ja kommentoivat oppaan jokaista juttua klassisella ”Ooooooooooooooooo”-kommentilla. Vaikea arvata, mikä oli meidän reissun käytetyin laini sen jälkeen :D
Olimme etukäteen kuulleet monilta reppumatkailijoilta, että Siem Reap on sekä mahtavin, että kauhein paikka, jossa he olivat käyneet. Kauhealla he viittasivat temppeleillä oleviin kerjäläisiin ja lapsiin, jotka roikkuvat vaatteissa kiinni ja yrittävät myydä kaikkea postikorteista rannekoruihin saadakseen rahaa perheillensä. Me tapasimme kuitenkin Angkorissa lapsia, jotka kävivät aamuisin koulussa ja olivat iltapäivisin temppeleillä auttamassa vanhempiansa myymään mitä ikinä ja jotka olivat kiinnostuneita oppimaan puhumaan paremmin englantia. Pahimmat kerjäläiset me tapasimme Phnom Penhissa, jossa lapset todellakin roikkuivat vaatteissa ja uhkasivat raapia ja purra ellei heille antanut rahaa. Me annoimme rahaa ainoastaan miinoille näkönsä tai raajansa menettäneille ihmisille, joilla ei muita tuloja ole.
Maanantaina vietimme puoli päivää temppeleillä ja lähdimme bussilla takaisin Phnom Penhiin. Tiistaiaamuna jatkoimme matkaa Sihanoukvilleen, Kambodzan rannikolle. Siellä vietimme pari päivää rannalla rentoutuen ja pikkurapujen toimintaa ihmetellen. Adoptoin yhden ravuista, Einarin, ja autoin sitä hiekkapallojen pyörittelemisessä ja suojelin sitä mellastavilta turisteilta.
Torstaiaamuna matkustimme taas vaihteeksi Phnom Penhiin ja sieltä samana päivänä bussilla Ho Chi Minh Cityyn (ennen sisällissotaa paremmin tunnettu Saigonina), Vietnamiin. Ho Chi Minhissa olin taas kuumeessa pari päivää, joten otettiin siellä iisisti – kierrettiin tärkeimmät nähtävyydet ja hoettiin Chúc mùng nam móita (hyvää uutta vuotta!). Perjantaina Vietnamissa juhlittiin kiinalaisen uuden vuoden vaihtumista ilotulitusten ja kulkueiden merkeissä ja meno oli aika reipasta.
Maanantaina lensimme Hanoihin, Pohjois-Vietnamiin, Marian perhettä tapaamaan. Ensin menimme Haiphongiin, josta Marian kälyn suku on kotoisin ja keskiviikkona jatkoimme rannikolle Halong Baylle. Halong Bay on Unescon suojelukohde ja siellä on yli 3000 kivistä ja korkeaa saarta. Maisemat olivat todella makeat, mutta ilma oli pilvinen ja sateinen, joten kovin hyviä kuvia emme sieltä saaneet. Torstaina matkustimme takaisin Hanoihin ja vietimme perjantain nähtävyyksiä kierrellen.
Vietnam ei tuntunut Laosin ja Kambodzan jälkeen enää niin upealta. Emme enää nähneet tai kokeneet mitään uutta, mutta oli todella mukava viettää aikaa Marian perheen kanssa ja syödä kovasti kaivattua ruisleipää! Päälimmäisenä Vietnamista jäi mieleen liikenne – tuhansia skoottereita ja moottoripyöriä ilman mitään nopeusrajoituksia tai liikennesääntöjä. Tokihan kaupungeissa oli liikennevalot, mutta mitä se punainen valo tarkoittikaan? Lisää kaasua? Kadun ylittäminen oli aina yhtä jännä kokemus :D
Perjantai-iltana lensimme takaisin Bangkokiin ja lauantai meni shopaten ja viimeiset rahat tuhlaten. Ja tietysti olin taas kipeänä. Tällä kertaa oli kuumeen kaverina myös nuha ja yskä. Sunnuntaina lensin takaisin Sydneyyn ja maanantaiaamuna selvisin reippaana töihin. On aika haikea olla takaisin Australiassa. Alkuperäisen matkasuunnitelman mukaan olisin lentänyt Suomeen ensi viikolla ja kävinkin jo puolessa välissä kotimatkaa. On kyllä kiva, että matka ei ole vielä ohi, mutta välillä tulee tunne, että olen jo valmis tulemaan kotiin. Ehkä jo kesällä :)
postannut Piritta klo 10:28
1 avautumista
